Elämää keskiaikaisessa kylässä (30.1.2017)

Sirpa tässä kirjoittelee. En ole juurikaan kirjoitellut blogeja, ja toivon tässä blogissani onnistuvani välittämään sen tunnelman, jonka koen asuessani täällä pikkuisessa, etruskien aikaisessa Spinan kylässä, Umbriassa, Keski-Italian maaseudulla.

Aikanaan kesällä 2011 nykyistä taloa Umbriasta etsiessämme kriiteereinä olivat mm. talon hinta, sen koko ja kunto, sekä optimaalinen sijainti palveluihin nähden ja liikkuvaa työtämme ajatellen. Kotivuoremme Subasio tuli näkyä pihalta. Taloa ostaessamme emme ollenkaan aavistaneet, miten ihanaan ja lämminhenkiseen yhteisöön tulisimme asettautumaan ja integroitumaan.

Kylämme nimi on Spina (suom. oluthana sekä punainen karviaismarja). Kylämme sijaitsee kahden suuremman kaupungin, Perugian ja Marscianon puolivälissä, molempiin kaupunkeihin on meiltä n. 15 km. Ympärillä on lukuisia muita pieniä kukkulakaupunkeja.  Spina sijaitsee n. 300m mpy, ja täällä on noin 600 asukasta. Spina on lähistön kylien hallinnollinen keskus, ja siksi täältä löytyykin kaikki tärkeimmät palvelut.

Ennen ostopäätöstä menimme kylän baariin kaffelle, sillä ajatuksenani oli hieman selvitellä kylässä asumista. Kysyin baarin n. 45 vuotiaalta naiselta, onko täällä Spinassa hyvä asua. Hän vastasi ”minä olen syntynyt täällä”. No niinpä tietenkin. Täällä maaseudulla, kun ei juurikaan muuteta pois kotitalosta. Naiset tyypillisesti muuttavat aviomiehensä kotitaloon, joka sekin on naapurustossa, koska aviomies todennäköisesti on samasta koulusta.  Ja todellakin; asukkaat täällä ovat syntyneet täällä, käyneet ala-asteen koulutuksen täällä, yläasteen ja jatko-opinnot lähistön kaupungeissa, ja sitten palanneet tänne. Kuka kirjanpitäjäksi kuka rakennusvalvojaksi, eläinlääkäriksi tai vakuutusneuvojaksi.  Vaikka kylämme on pieni, täällä on kaikki tärkeimmät palvelut, sillä kylämme toimii palvelukeskuksena kaikille lähistön pienille kukkulakylille.

Mutta huom: nuoretkin pysyvät täällä. Meillä on juuri 50 vuotta täyttänyt futisseura, juuri kunnostettu ulkouimala uintiopetuksineen, vuodesta 1886 toiminut orkesteri, jolla on oma nuorten ryhmä, veripalveluryhmä Avis, johon kuuluu paljon nuoria ja joka järjestää runsaasti aktiviteetteja nuorille. Ja tuohon baarille kokoontuu säännöllisesti motoristeja. Ruokakauppa, baari sekä mm. Avis työllistävät kylän nuoria. On tärkeää, että opiskelujen jälkeen nuoret palaavat kylään ja varmistavat kylän jatkuvuuden.

Baari. Se on kylän keskus. Tietopankki ja kohtaamispaikka. Meidän barista on nimeltän Dino. Juve! Dino tietää, minkälaiset kahvit Pekan kanssa otamme; sisäänastuessamme mitään sanomattamme on tiskillä kohta valmiina yksi cappuccino ja yksi cafe. Dinolta saa kaiken tarpeellisen infon asiaan, kun asiaan. Jos Dino ei tiedä, hän huutaa salille ”rouva kaipaa tietoa”, ja aina joku tietäväinen löytyy. Sieltä on meille löytynyt niin maalari, timpuri, sähkäri, putkari kun moni muukin.

Baari-kulttuuri. Se ei täällä tarkoita oluen särpimistä, vaan se on kohtaamispaikka, olohuone. Sinne mennään aamupäivällä juomaan kaffet ja syömään cornettot (croissant) tiskillä ja lukemaan päivälehdet. Niin työssäkäyvät kuin muutkin. Lounaan jälkeen n. klo 15 kylän vanhimmat hilautuvat sinne uudestaan, iltapäivä-kaffelle. Sitten pelataan korttia salissa. Jossain vaiheessa poistutaan illalliselle kotiin, ja sieltä sitten taas n. klo 21 paikkeilla palataan baarille pelaamaan korttia ja jutustelemaan. Ollaan yhdessä. Alkoholilla ei tässä ole asiaa. Joskus ihan mietityttää, mistä barista saa katteensa. Kun kahvikin maksaa vain 1€.

Tuohon yllä olevaan liittyen. Naisia ei baarilla näy, aamuisella cornettolla ja kaffella kyllä, mutta ei juurikaan sen jälkeen. Kesällä kun asunnoissa on kuuma, tuo meidän kylän raitti täyttyy asuntojen sisältä tuoduista pöydistä ja tuoleista. Siinä kokoonnutaan ja vietetään kuumaa iltaa yhdessä. Kuka tuo mitäkin särpintä muille illan vietoksi.  Ollaan yhdessä.

Siitä tunnelmasta ja lämminhenkisyydestä. Kun Pekan kanssa tänne asetuimme, meidät otettiin heti hyvin vastaan. Olivat uteliaisen ystävällisiä. Nyt kun he ovat ymmärtäneet, että olemme tosiaankin asettautuneet tänne pysyvästi, uteliaisuus on poistunut, jäljellä on ystävällisyys, auttavaisuus, lämminhenkisyys. Baarin Dinosta jo puhuin.

Kunnallinen perhelääkärimme, joka on ollut meillä koko tämän ajan, tuntee meidät kirjaimellisesti sanoen läpikotaisin. Hänen vastaanotto on tuossa kylällä. Saliin odottamaan, ja jokainen vuorollaan sisään, ilman erillistä ajanvarausta. Siinä salissa usein tapaa naapurin, sen sähkärin tai sen putkarin, ja vaihdellaan kuulumisia. Puheensorina salissa on mukaansa tempaava. Yhdessä tarkkaan pidetään huolta siitä, että kukin menee sisään vuorollaan. Lekurimme Silvan kanssa aina ensin rupattelemme löysät pois; ”miten sujuu bisnes”, yhdessä mietimme mistä löytäisimme kivan juustolan, johon voisimme viedä suomalaisia turisteja vierailulle. Silva vastaa kännykkäänsä aina.

Silvan vierailun jatkona usein seuraa visiitti kylämme apteekkiin. Sitä pitää isä ja hänen kaksi tytärtään, Anna ja Federica. Ammattitaitoisia, sydämellisiä ihmisiä. Jono saattaa joskus hieman kestää sielläkin, koska he palvelevat ja vastaavat jokaisen asiakkaan jokaiseen kysymykseen huolella, kiirettä ei ole. Ja hekin tuntevat meidät jo läpikotaisin. Tässä taannoin, kun olin hakemassa lääkettäni, oli isä ”babbo” tiskillä antamassa sen minulle, johon Anna kommentoi: ”ei babbo, ei tuota, rouva Sirpa käyttää tätä”.

Vielä minulla on kuitenkin paljon opittavaa ja tutkimista tässä kylässä. Kylässämme on pääkirkon lisäksi pienen pieni ikivanha kirkko Chiesa di Santa Maria. Se on juuri kunnostettu, sitä hoitaa päivittäin ihana rouva, jonka nimeä en tiedä, olemme keskustelleet moneen otteeseen ja hän on esitellyt minulle tuota vaalimaansa kirkkoa. Kun pääsisin tuon rouvan kanssa läheisempään jutusteluun!  Parin talon päässä meistä asuu toinen valloittava vanhempi rouva, jonka kanssa aina tervehdimme lämpimästi. Veikkaan, että hän osaisi neuvoa minulle perinteisten umbrialaisten ruokien salat. Miten pääsisin hänen oppiin? Olen liittynyt kylämme Pro Loco –toimintaan, halu on osallistua kylämme kehittämiseen ja sen historian ja perinteiden vaalimiseen.

Kylämme koki maanjäristyksen joulukuussa 2009. Henkilövahinkoja ei tullut, mutta useita perheitä joutui tilapäismajoitukseen, koska heidän kodit todettiin turvattomaksi. Nyt lähes kaikki asumukset on saatu korjattua, talot ovat varsin hienoja, kuin uusia. Pankki, apteekki ja päiväkoti pääsivät juuri muuttamaan takaisin uudistettuihin tiloihinsa. Avajaistilaisuuksissa on paikalla aina vähintään Umbrian maakunnan johtaja, kunnanjohtaja, kirkkoherra. Nämä ovat olleet suuria tapahtumia kylällä ja uskoisin, että osaltaan vaikuttaneet kylämme lämpimään yhteishenkeen. Kylästämme tulee taas oikein hieno!

Tästä pienimuotoisesta yhteisöllisyydestä joku ehkä saattaisi ahdistua; liian läheistä. Voisi kuvitella, että näin kävisi Pekalle ja minulle, jotka molemmat olemme kotoisin Helsingistä, stadilaisia. Mutta täytyy sanoa; päinvastoin. On turvallinen olo. Ihmiset välittävät. Jos syystä tai toisesta on huono mieli, se poistuu, kun kävelee tuonne kylälle, tervehtii vastaantulijoiden kanssa, vaihtaa pari sanaa, tekee tikusta asiaa käydä vaikka apteekissa, kaupassa ja baarissa. Aina kohtaa vilpittömiä ystävällisiä hymyjä ja tervehdyksiä, jotka pelastavat päivän.

Olimme juuri Umbrian rajojen ulkopuolella lomalla, ja sieltä palattuamme kiirehdimme heti baariimme kaffelle. Pekka totesi siinä ”bancolla” kahvia juodessaan: miksi mennä merta edemmäksi kalaan. Niin juuri.

terv. Sirpa